Sana ”bingo” palauttaa mieleeni kultaisia muistoja. Olin 10-vuotias ja vanhempieni kanssa usein viikonloppuisin lähdimme Keski-Suomessa sijaitsevalle mökillemme. Reissun kohokohta oli selvä: lauantain bingo!
Kellon lyödessä kuusi kerääntyi Hankasalmen kylä suureen halliin, jonka lavalla oli iso manuaalisesti pyöritettävä bingomylly. Myllyä käytti tilaisuuden juontaja, jolla oli yksi avustaja. Tämän lisäksi lavalla lojui vuorittain kahvia, sokeria ja jouluisin jäisiä joulukinkkuja.
Tunnelma oli erittäin vakava, kun kylän bingohullut ottivat toden teolla mittaa toisistaan. Seuraavan viikon puheaiheetkin koostuivat suurimmaksi osaksi viikonlopun bingosta – usein katkeraan sävyyn:
”Taas se Hännisen Pirjo sai eniten bingoja. Alkaa jo se terhakan kimeä bingo!-ääni tulemaan uniin”, manasi yksi. ”Jo kolmas kerta ilman bingon bingoa”, harmitteli toinen. ”Piti maanantaina ajella kirkonkylälle kahviostoksille, kun ei tuosta pelistä koskaan mitään voita”, jatkoi kolmas.
Mikäli arvottava numero osui kohdalle täyttäen täyden rivin pelattavalle lapulle, joutui huutamaan äänekkäästi taikasanan ”bingo!”, minkä jälkeen kiiruhdettiin omalta paikalta lavalle noutamaan palkinto.
Tässäkin nähtiin erittäin paljon persoonallisia suorituksia ja rutiineja: osa laahusti ujosti, hiljaisena, jopa huomaamattomasti noutamaan omansa pois tekemättä voitosta suurta numeroa.
Osalla bingon saaminen buustasi egoa, ja lavalle määrätietoisena marssittuaan oli voittajan helppo virnuilla lavalta kahvipaketit kainalossa.
Yliluonnollisia suorituksia tuli myös todistetuksi. Jos arvottu numero täytti lapun kaikki rivit, sai lavalta kantaa kahvia ja sokeria niin paljon kuin jaksoi. Kolmenkymmenen kahvipaketin kanto 80-vuotiaalta reumasta kärsivältä mummolta lavalta takaisin omalle paikallensa oli jokaviikkoinen näky.
Matti