Äitini oli innokas bingonpelaaja. Joka torstai-ilta pelattiin bingoa Venekosken nuorisoseuran talolla kello 19.00 alkaen. Matkaa sinne oli viisi kilometriä, ja ilmainen taksikyyti haki innokkaat bingonpelaajat kotinurkiltaan.
Äidilläni oli kerrassaan ihmeellinen onni voittaa arvonnasta lähes aina uusia pelilippuja. Pelattuun pelilippuun tuli laittaa oma nimi tai puhelinnumero, jotka sitten ennen uuden pelin alkamista laitettiin suureen pahvilaatikkoon ja onnetar nosti sieltä viisi pelilippua onnekkaille pelaajille.
Mutta äidilläni oli salaisuus. Hän oli keksinyt oivan taittelutyylin käytetylle pelivihkolle. Hän avasi pelilehdet ja taitteli ne haitarille, joten kaikki lehdet sojottivat eri suuntiin. Ei siis ihme, että arpojan käsiin osui miltei joka kerta äitini taiteltu pelivihko.
Toisinaan äiti malttoi säästää uudet peliliput seuraavalle pelikerralle, mutta useimmiten hän ahneuksissaan pelasi liput saman tien.
Joskus bongasimme bingosalista kirkkoherrankin pelaamasta, vaikka jonkun mielestä onnenpelit ovat varmasti perin juurin synnillistä toimintaa. Äitini kuoltua samainen kirkkoherra piti muistopuheen äidistäni. Puheen lopuksi hän muisteli, että äitini oli innokas bingon pelaaja ja lupasi itsekin jatkaa bingoreissuja, sillä siellä missä ihmiset kokoontuvat, siellä kirkkoherrankin on hyvä olla. Kaltaistensa joukossa.
Jari